I'm coming home, coming home, tell the world I am coming home

At least suuuper soon. Huomenna mulla on jäljellä 12 päivää. 12. Siis ei enää kuukausia, ei viikkoja, vaan päiviä. 12. Miten joku ajanjakso voi tuntua niin pitkältä mutta niin lyhyeltä samaa aikaa. Vuosi (tai no okei 11 kuukautta) on kulunut nopeammin kuin oisin koskaan voinut uskoa. Ja kuinka paljon on tapahunut yhden vuoden aikana?? En voi edes selittää, kuvailla, kertoa sitä kaikkea mitä oon kokenut ja mitä oon elänyt. Joitain asioita en edes itse ymmärrä. Palataampa ajassa taaksepäin.

"On vaikeaa sanoa heippoja, kun tietää, ettei tule vuoteen näkemään. Toisaalta en vieläkään
ymmärrä, että oon lähössä. Kun kuuntelee musiikkia ja on yksin omien ajatusten kanssa, haikea fiilis iskee. Kun pitää hauskaa ystävien kanssa, ei ehdi olla muuta kuin iloinen. Pitää muistaa, että vuoden päästä tuun näkemään kaikki täällä Suomessa uudelleen. Sitten kun lähden Perusta, ei ole varmaa, näkeekö niitä ihmisiä koskaan enää. Nyt pitää vaan nauttia pienestä jännityksestä, joka mahanpohjassa kihelmöi ja valmistautua varmasti elämän opettavaisimpaan, kummallisimpaan, parhaimpaan, siisteimpään, erikoisimpaan, raskaimpaan, vaikeimpaan, upeimpaan vuoteen, jossain ihan muualla, kun Suomen maaperällä." - Jenni 22.7. 5 päivää ennen lähtöä

Kaikki on totta. Minä, joka ei tiennyt mitään siitä, mikä mua odotti oli harvinaisen oikeassa joka sanan kohdalla. Hyvästit Suomessa oli todella hankalia ja oli aina vaikea tajuta, että sitä oikeasti ollaan lähdössä vuodeksi jonnekin ihan muualle. Nyt tilanne on vaan miljoonakertainen. Kahden viikon päästä nään kaikki ihanat ihmiset Suomessa, mutta milloin pääsen näkemään mun kaikki siskot, joita mulla on ollu monia tän vuoden aikana, koska pääsen näkemään mun parhaat koulukaverit, jotka jakso kuunnella mun kamalaa espanjaa ja piti mut aina hyvällä tuulella niin koulussa, kun sen ulkopuolellakin, ja entä kaikki vaihtarit, jotka on porukka, jota en voi ikinä unohtamaan. Milloin nään kaikki nämä ihmiset, milloin?? En ehkä koskaan enää, ehkä 10 vuoden päästä. On vaikea edes ymmärtää sitä. Oon varma että lentokoneessa tuun itkemään lohduttomasti.

Toinen osa mun tekstissä on myös totta. Tää vuosi on ollut mun elämän hienoin, upein, mahtavin, mutta samalla vuoden aikana on tapahtunut mun elämän raskaimpia ja vaikeimpia asioita. Kaikesta kuitenkin selvittiin, ja nyt voin vain sanoa, että oon onnellisin ihminen maailmassa, että lähin tähän vaihtojuttuun ylipäätään. Oon vain niiiiiiin onnellinen.

Ehka sitten kun erotan taysin saman nakoisista busseista sen, milla paasee sinne minne haluan. - Jenni 11.8.2015 kaksi viikkoa Perussa

Hahhah, voi pikku-jenniä. Nyt kuljen busseilla minne vaan ihan mistä vaan, erotan ne ja tunnen Liman osia ja katuja niin paljon, että osaan kulkea ilman liikaa suunnitteluakaan. Alussa tuntu ihan mahdottomalta ja nyt hallitsen sen jo täysin. Wow. Oon kasvanu siinäkin suhteessa älyttömästi, etten enää pelkää liikennettä niin paljon, ja oon huomattavasti varmempi itsestäni kulkiessani yksin.

Mutta Lima on sen kaikkien puolien kanssa kaunis. Ja niin elava. Tuun kaipaamaan suomessa tata ihmismaaraa, edes Helsingin keskustassa ruuhka-aikaan ei ole samanlaista kun taalla paivittain. Ja kuka on keksinyt sen ihanuuden nimelta Inca kola!! Limu mita saa vaan Perussa, ahh se on niin hyvaa.. <3 - Jenni 11.8.2015 kaksi viikkoa Perussa

Lima on kaunis ja upea, vaikka siinä paljon rumaakin löytyy. Mutta kokonaisuudessaan Lima on jotenkin niin kiinnostava ja ällistyttävä kaikkine osineen, jotka luo ihmeellisen kokonaisuuden. Oon ihan rakastunut tähän kaupunkiin. Sen järjettömyyteen ja kaaokseen, sen ruuhkiin, sen keskustan arkkitehtuuriin, sen merenrantaan, sen pikkukauppoihin ja ravintoloihin, ihmisiin. Peruun. Tuun ihmettelemään Helsingin tyhjyyttä Liman jatkuvan ihmispaljouden jälkeen. Ja inkakola <3

Peru ja Etelä-Amerikka on osa mua tästä vuodesta lähtien. Siitä en tuu ikinä pääsemään yli enkä ympäri. Mun sydän on jaettu nyt ympäri maailmaa jokaisen ystävän mukana ja tulee olemaan vaikeeta tottua siihen, että kaikki mitä mulla on Perussa ollut on tän vuoden aikana, jää muistoihin.

ILO - felicidad

Matkan jälkeen lähdin kolmeksi päiväksi vierailulle vaihtarikaverille, joka asuu ihan Perun eteläkärjessä kaupungissa, jonka nimi on Ilo. Ehkä maailman suloisin nimi kaupungille, ja kaupunki onkin suloinen. Paikka on pieni, satamakaupunki, jossa ei ole edes yhtä supermarkettia, mutta tunnelma on niin erilainen kuin esimerkiksi Liman jättikaupungissa.

 

Rebecca näytti mulle elämäänsä siellä, kiitos <3 Takaisin tulinkin sitten 20 tuntia bussissa, hahah, tiiän, kuulostaa kamalammalta kuin oikeesti onkaan, se meni ihan lepposasti ja sain nukuttua.

Ultimo viaje - Surrrr

The last trip.

Viimeselle matkalle lähdettiin kuukausi viidakon jälkeen. Nyt suuntana oli etelän rannikko ja viimesenä pysäkkinä Tacna, jossa meidän districtin konferenssi järjestettiin. Matka oli jotenkin täydellinen tapa lopettaa meidän reissut ympäri Perua, sillä meidän pieni porukka oli tosi yhtenäinen ja viimenen ilta vietettiin kaikki yhdessä hotellihuoneessa kirjottamassa toistemme lippuihin meidän terveisiä. Nyt mulla on perun lippu täynnä ja se on ehkä paras matkamuisto mitä kotiin voi tuoda <3

Matkan aikana elin monta once in a life time - hetkeä ja sellasia wow mä oikeesti oon täällä - hetkeä ja jotenki se kokoaa mun koko vaihtovuoden yhteen ihan täydellisesti, koska koko vuosi on ollut once in a lifetime wow kokemus. Tuunkohan ees koskaan ymmärtämään kuinka ainutkertanen ja uskomaton kokemus tää onkaan ollut. #kiitollinensiunattuonnellinen (meidän matka muodostui myös varsinaiseks auringonlaskumatkaksi, koska joka iltana oltiin kattomassa toistaan upeimpia auringonlaskuja. Ehkä sekin jotenkin kuvaa että kaikki loppuu aikanaan..)

ICA

 

Ensimmäinen meidän kohteista oli Ica. Se on tunnettu Perun kuivimpana alueena, sillä alue on täyttä  aavikkoa, jolla ei sada koskaan. Ei ikinä. Ja aurinko paistaa aina, niin myös meille. Alue on tunnettu viinitarhoistaan ja Huacachinan hiekkadyyneistä, jotka oli jotain ihan käsittämätöntä. Rakastuin ensi silmäyksellä. Me mentiin koko porukan kanssa hiekkäbugeilla  (sellasilla kehikkoautoilla) hyppimään hiekkadyyneille ja laskemaan niitä laudoilla mahalaskua! Oli iha käsittämätön tunne kun laskettiin jättirinne täyteen pimeyteen. Et nähnyt minne olit menossa, mutta siitäkin selvittiin, haha. Toisena iltana minä ja viisi muuta kiivettiin jättidyynin päälle katsomaan auringonlaskua. Siellä istuessa tunsin itteni niin onnelliseksi. Jotenkin kummasti se oli ehkä mun pienen elämän paras hetki.

PARACAS

Paracas kuuluu Ican alueeseen. Siellä on suuri luonnonpuisto, joka on erikoinen sen johdosta, että se on täysi aavikko, merenrannalla. Jotenkin käsittämätöntä mutta totta. Ja toi paikka oli upea, niin kuin kuvista näkee. Meitä ei päästetty veneajelulle tsunami-uhkan takia... Juu sellanenkin on ollut, koska maanjäristyksiä on ollu tavallista enemmän ja ennakoidaan, että pian tulee suuri sellanen ja sitä seurais tsunami.. No empä tiedä, jännääää.

NASCA 

 

Lennettiin Nascan linjat!!! Kokemuksena älyttömän hieno, mutta lopputuloksena järkyttävä pahoinvointi... ei enää uudestaan tollaseen pikkukoneeseen, jooko?

Tutkittiin myös Nasca-kulttuuria ja nähtiin aivan häikäsevä auringonlasku. Niitä jos jotain tuun kaipaamaan, tälläsiä auringonlaskuja en oo koskaan aikasemmin nähnyt missään.

 





ARICA

 

Chile Nr. 2. Jeiii päästiin taas Chilen puolelle. Kuten todettiin yhen vaihtarin kanssa, sieltä mistä alko, sinne loppuukin. Ekalla matkalla käytiin Chilessä ja nyt se toistettiin. Aina yhtä upeet maisemat ja ihana kaupunki. Peru on vaan jotenkin niin erilainen, en tiiä miten selittää sitä. JA CHILE ON KALLIS!! Pesoissa kaikki on enemmän ja me ollaan jo niin totuttuja soleihin ja siihen hintaluokkaan, että sattui. On muuten kauhea vaiva noi tullijutut, nauttikaa Shengen-alueesta rakkaat Suomalaiset, nauttikaa.

TACNA

 

Ja sitten koko reissun viralliseen määränpäähän, eli Rotary-konferenssiin. Meidän osana oli esiintyä Talent-show:ssa (ja me voitettiin jeeeee) meidän marinera-tanssilla, jota oltiin hiottu viimeset viikot, ja seuraavan päivän koko ryhmän esitys, eli vaihto-oppilaiden esitelmä. Meidän esitelmä oli eräänlainen kokoelma kohtauksia meidän peruelämästä, ja lopulta se toimi hyvin, ja saatiin yleisöäkin nauramaan, vaikka ne vakavaa rotary-porukkaa olikin. Voin sanoa, että oon niin hirmuisen ylpeä ittestäni ton tanssimisen suhteen. Mä oon aina ollut urheilullinen ja mikä tahansa pallopeli on aina onnistunut, mutta tanssiminen? No nyt oon opetellut tykkäämään siitäkin ja esiintyminenkään ei ole enää jotain niin kamalaa, haha.